Kummituskartano... Klassinen kauhutarinoiden tapahtumapaikka. Saavuin avopuolison ja hänen ystävättären kanssa sysipimeänä iltana syrjäiselle talolle. Talo oli suuri kartano. Juuri sellainen, jollaisen voi kuvitella näkevänsä amerikkalaisessa elokuvissa. Tarkoituksemme oli tutustua taloon kiertelemällä ja penkomalla ympäriinsä. Kartanon historia oli tullut aiemmin tutuksi, silä olimme etsineet sopivaa kummituskartanoa netistä, johon piipahtaa. Sellaisen löydyttyä päätimme houkutella kummituksista ja kummajaisista kiinnostuneen ystävän seuraksi ja suunnata löytämäämme paikkaan.

Astuimme sisään ja vaeltelimme alakerrassa huoneesta toiseen. Pimeyttä halkoi kirkkaat led-valaisimet, joilla huiskimme ympäriinsä. Aina jonkun löytäessä jotain vanhaa ja kiinnostavaa muut pomppivat kiireisesti valoineen samaan paikkaan. Kuten arvata saattaa, pohdimme samalla miten löydetyt esineet kietoutuivat talon historiaan ja siellä eläneiden ihmisten elämiin. Huoneet olivat täynnä tavaraa, joka oli levittäytynyt ympäriinsä. Revityt tapetit ja rikotut esineet kertoivat lukuisen ihmisten käynneistä talossa. Kartanon loisto oli ajan hampaan nakertama ja vierailijoiden vandalisoima.

Myöhäinen saapuminen kartanoon aiheutti lopulta sen, että tuntien vaeltelu alkoi käydä voimille. Päätimme nauttia hieman purtavaa ja istahtaa jonnekkin. Huoneiden kunnon tietäen päätimme, että paras ja siistein paikka olisi yläkerran pitkä käytävä. Nousimme toiseen kerrokseen ja päätimme raivata itsellemme paikan portaiden yläpään vierestä seinustalta. Mukanamme oli jokaiselle makuupussi, jotka levitimme seinustalle peräkkäin. Itse jäin likimmäs portaita. Eväitä mutustellessa ryömimme makuupusseihimme. Juttelumme ruokailun aikana päätyi talon menneisyyteen. Kerroin tarinaa muille ja kuten elokuvissa tarinankerronta muuttuu todeksi. Näin tapahtumat silmieni edessä unessa, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet.

Kartanon omisti kauan sitten omalaatuinen pohatta. Omaisuuden alkuperästä en tiennyt. Sen sijaan tiesin, että mies oli tutkija... lääketieteen tutkija. Kyläläisten tarinoiden mukaan mies oli omalaatuinen ja eli omissa oloissaa. Harvoin, jos koskaan, miestä nähtiin läheisessä kylässä. Miehen tarvitsemat ruuat, välineet ja muut tarpeelliset asiat toimitti kartanolle viikottain kylällä asuva mies. Kyseinen kyläläinen ei tavannut tutkijaa koskaan, vaan jätti aina tavarat kartanon taakse kellarin sisäänkäynnin kohdalle. Ovella oli aina viesti seuraavalla viikolla toimitettavista asioista.

Tutkijasta ei siis tarinoiden mukaan paljoa tiedetty, eikä toisaalta välitetty. Samassa näin silmissäni hetken menneisyydestä... Näin kartanon upeana ja loisteliaana. Seisoin etuoven portailla ja pohdin mitä tapahtuu. En nähnyt itseäni ja ymmärsin leijailevani olemattomana todistaen tapahtumia. Takaani portaita nousi nuori nainen pukeutuneena vanhoihin vaatteihin kavuten kohti etuovea. Naisen yllä oli pitsireunainen mekko ja kädessä iso laukku. Astuttuaan ovelle nainen otti kainalostaan aurinkovarjon, jolla hän koputti ovea. "KOP KOP KOP!".... Ja nainen odotti. Hetken odoteltuaan nainen koputti uudelleen, "KOP KOP KOP!". Mitä ilmeisimmin nainen oli tullut pitkän matkan päästä, jostain hyvin.... Samassa ovi avautui. Oven raosta katsoi huoliteltu keski-ikäinen mies, jonka vaatetuksesta päättelin, että kyseessä oli juurikin kartanon omistaja. Jostain oudosta syystä olin päätynyt seuraamaan tapahtumia 1800-luvun lopulla. Mies kehotti naista käymään sisään...

Yht´äkkiä näin edessäni saman naisen pukeutuneena valkoiseen ohueen yömekkoon. Aikaan kuuluvaa tapaan mekko oli melkein lattiaan asti ylettyvä ja kirjoiltu mitä hienoimmin pitsireunoin ja yksityiskohdin. Naisella oli paljaat jalat. Vaikka hänen jalkansa olivat paljaat ei hän arastellut astella kolkossa ja viileässä talossa. Leijailin naisen takana ja edessä tutkijan, jonka kädessä oli kynttelikkö. Tutkija kehotti naista astumaan vierellään olevasta ovesta. Nainen toteutti pyynnön ja astui ovelle. Edessä hän näki portaat, jotka veivät kellariin, josta kajasti lepattavien kynttelikköjen valoa. En tiennyt mitä odottaa, mutta pelkäsin tapahtuvan jotain kauheaa. Jostain syystä sain tuntemuksen, että kyseinen nainen ei ole ensimmäinen taloon saapunut nainen. Hetken pelkäsin naisen puolesta ja mielessä mietin missä muut naiset olivat. En ehtinyt miettiä asiaa tuon kauempaa, koska nainen ja tutkija olivat kävelleet kellariin. Kellarin lattia ja seinät olivat kiveä. Kellarin koko oli hämmästyttävä. Se oli yhtä iso, kuin koko rakennus ja siellä täällä oli kivisiä tukipylväitä, jotka kannattelivat taloa. Kellarin keskellä oli pöytä, jota peitti valkoinen lakana. Pöydällä lakanan alla oli selvästi jotain. Hyllyköt ja muut laitteet ympäröivät pöytää. Pöydän luo saavuttuaan tutkija tarrasi lakanasta ja veti sen syrjään. Alta paljastui jonkinlainen elektroninen laite. En tiedä mitä käyttötarkoitusta varten aparaatti oli. Laitteen päällä oli nappeja ja vipuja ja siitä kulki sähköjohtoja eri suuntiin ympäri taloa.

Tutkija esitteli naiselle laitetta. Pöydällä oli myös vankka rakenteinen lipas. Tutkija avasi lippaan ja otti sieltä kuivuneen ihmisen sormen, johon oli pujotettu sormus. Sormen näkeminen inhotti minua... Tutkija sanoi naiselle, että hän voi saada sormuksen, jos haluaa. Yllätyin suuresti, kun nainen halusi sormuksen ja otti sen tutkijan ojentaessa sitä. Tämän jälkeen nainen alkoi hipelöidä laitetta pöydällä ja kysyi tutkijaa näyttämään mitä sillä tehdään. Tutkija ei halunnut koskea laitteeseen, vaan ehdotti, että hän voi naiselle näyttää miten laitetta käytetään. Näin tutkijan ilmeestä, että hänellä oli pirulliset suunnitelmat naiselle...

Palasin yhtäkkiä mielessäni pyörivästä tarinasta todellisuuteen ja näin muut ympärilläni. Päätimme pujahtaa makuupusseihimme ja nukkua käytävällä. Työnsin itseni makuupussiin ja samassa tunsin jonkin tarrautuvan jalkaani. Portaiden yläpäässä nurkan takaa näkyi tarinan naisen ylävartalo. Nainen oli valkea haamu mustinen pitkine hiuksineen. Olin paniikissa ja kiskoin jalkaani irti hänen otteesta. Vedin ensin kerran.... Toisenkin.... Mutta en saanut jalkaa irti. Päätin riuhtaista jalkaani kolmannen kerran, niin lujaa kuin voisin...

Jalka irtosi aaveen otteesta ja heräsin... Herättyäni huomasin peiton valuneen jalkopäästä puoliksi lattialle. Peitto painoi jalkaani sänkyä vasten ja siksi vaivoin sain jalan irtoamaan. Vasta kunnon riuhtaisu irrotti jalan oikeasti ja samassa heräsin unesta.